On minulla sentään maailman ihanin poika. Ainut mies (vaikka kovin pieni onkin) joka rakastaa minua pyyteettömästi, vaikka äiti on välillä melko paska, eikä todellakaan aina maailman paras äiskä.

Ja minulla on maailman ihanimmat ystävät, jotka ovat sinnitelleet miun elämässä (tai kaikki toistemme) jo 10 vuotta. Lisäksi minulla on hykerryttävän ihanat kummilapset (5 -, 3 - ja 1 vuotiaat) joita saa rakastaa niin paljon kuin rakkautta riittää (ja sitähän riittää)

Sitten on vielä karvainen kaveri. 3 vuotias suomenlapinkoira tyttönen, joka on ainakin uskollinen ja sitäkin saa rakastaa niin kovasti ja sitä ei voi koskaan rakastaa liikaa. Rapsutusten, halailun ja pusuttelun suhteen se on kyltymätön. Lisäksi minulle on tulossa myöskin uusi karvainen vauva. On edes jotain mitä odottaa. Ja tapahtuu nyt edes jotain muutakin kuin pelkkää kotona nysväystä, kun työt loppuu.

Kyllä sitä aina jotain positiivista löytää, kun alkaa miettimään ja pakkohan se melkein on, että jaksaa yrittää mennä eteenpäin. On edes jotain minkä vuoksi selvitellä pälli.

Jossitella, kun haluaa (aina välillä), jos minulla ei olisi poikaa, olisinko vielä tässä? Sen takia on ollut pakko jaksaa. Toisaalta tilanne olisi varmasti eri muutenkin. Olisin varmaan jossain ihan muualla. Mutta kaikki tiet vievät aina jonnekin. Ja asita johtavat myöskin aina johonkin. Sitä nyt on turha miettiä... Tässä olen enkä muuta voi...

Ja olenhan muuten ihan tyytyväinen elämääni, lukuunottamatta nyt sitä, että sydän on riekaleina, mutta kyllähän se siitä korjaantuu taas ajan kanssa.

Eteenpäin mennään. Ja koetetaan elellä sen mukaan, ettei takapakkia enää tulisi.

Että tämmöstä...