Vuosi on mennyt ja liekkö sitä viisastunut yhtään.. Uusi mieskin tuli kuvioihin,mutta siitä nyt lisää joskus myöhemmin. (eipä sekään menny niinku elokuvissa) Tämä ko. herrasmies mitä on murehdittu urakalla ja vielä näin kovin julkisesti tupsahti taas kuvioihin. Ollaan oltu ihan ok väleissä. Hyvin kaverillisissa siinä ystävyyden puuskassa lähdettiin sitten paikalliseen kuppilaan yhdessä ja sitä ku ei ihminen näköjään opi. Vaikka joka solu huusi ettei se välttämättä ole kaikkein viisain vaihtoehto ni kumminki sinne piti pakata. Ja kun verta kaivetaan nenästä ihan urakalla niin pienoisen budjetti vajauksen takia lähdimmä samalla taksilla, kun nyt melkein naapureina nykyään asustellaan. Ja riskihän on suuri kun ollaan jo saman oven edessä. Kasvaa hitosti kun toinen kysyy "tuletko käymään sisällä?" ja tulos on jo melko varma kun toinen vastaa, että "tulen ainakin käymään vessassa.) Melko heikko rakko jos kotiin kävellessä menisi aikaa 2min. Sitten seuraa legendaarinen kysymys "jäätkö tänne yöksi?" Mietin tovin, mutta vastarinta oli heikohko. Kaikesta paskamaisuudesta huolimatta se mies osaa olla pirun sympaattinen ja balsamia miun haavoille. Oli niin pirun surkea olo ja halusi olla vaan jonkun lähellä. Ja siinähän se tuttu ja turvallinen syli oli valmiina. No loppu ei ole painokelpoista... Aamulla heräsin, hipsin lieskarin alle tupakille ja hoksasin, että ei tämä ole enää minun paikka. Kaikki on jo sanottu ja kaikki virheet tehty. Ei se voi sanoa tai tehdä mitään semmoista minkä voisin uskoa. Ei mikään ole muuttunut miksikään. On hyvä olla...ainakin sen asian tiimoilta. 3 vuotta...jospa se olis tässä... Hyvästi rakas. Olit elämäni rakkaus mutta tämä tie ei vie minnekään...

Välillä ihan normi elämää... Sillä kyllä, myös minulla on muutakin kuin murehtia kusipäätä... Tänään viimeinen päivä puolen vuoden työsopimuksesta... Töissä on kyllä ollut mukavaa ja työpaikka tosi mukava. Sinänsä harmi kun loppuu. Mutta nyt voin keskittyä täysillä poikani koulun käyntiin. Koulun alku ei ole lähtenyt käyntiin ihan toivotulla tavalla ja tilannetta ei ole yhtään helpottanut se, että minä olen ollut taas niin paljon poissa kotoa. Koska pojalla ei ole muita kun minut. Iskä on vaan puhelin iskä. Soittelevat ehkä kerran kuussa (jos on hyvä kuukausi) näkevät pari kertaa vuodessa (jos on hyvä vuosi).

Nyt voi taas keskittyä ihan normaaliin arkeen ja asioihin. Ja koira vauva joka tulee joulukuun puolen välin jälkeen takaa sen, että kumminkin tulee tehtyä muutakin kuin "nysvättyä" kotona. Sinäänsä ihan valoisalta näyttää. Ainakin pojan kannalta. On hyvin tohkeissaan uudesta koirasta ja koulussa on laskenut päiviä siihen, että äiti lopettaa työt. Miksei ne vaan voi työkkärissä sitä ymmärtää, että minua ei olis pakko tunkea koko ajan jonnekin!? Tykkään kyllä olla töissä, mutta pojan kannalta se olisi niin paljon parempi, että saisin olla ainakin jonkin aikaa kotona laittamassa taas homman kunnolla käyntiin. Vetoavat vaan siihen, että onhan iltapäiväkerhot ja päivähoidot yms. Eihän se nyt perkele ole sama asia kuin oma äiti. Kumminkin poika on jo niin iso, että päivähoito ei enää sitä napaa. Ilmaisi sen hyvin selvästä silloin kuin tämä työ alkoi. Mutta kumminki se on niin pieni, että äitiä tarvii kovin. Ja kun se muutenkin on niin äitin poika (koska ei sillä ole ollut muita vaihtoehtoja, koska iskä on paska) ja tukee minuun niin paljon. Mutta ei pitäs olla töissä ympäri vuorokauden ja tehdä kaikki kotityöt. Varsinkin kun on turha haaveilla siitä, että se iskä ottaisi vähän vastuuta. Kyllä poikani miehen malli on ollut täysin minun miespuolisien ystävien varalla. Iso kiitos suunnattoman rakkaalle jo 10 vuotta ystävänä olleelle H:lle joka on poikaani opettanut miesten juttuille ja jaksanut touhuta ja ajeluttaa kelkalla yms. Kun sen joskus sanat riittäisivät kertomaan miten suunnattoman rakas ja tärkeä olet meille!!!! Kirjoittaiskohan perheneuvolassa jonkin lapun, missä suositeltaisiin minun kotona olemista...?

Mutta tosiaan tämä savotta on lopussa. Ja nyt pääsee taas ryhdistäytymään kunnolla joka asiassa... Ja edelleen kevättä kohti mennään. Jospa tästä alkaisi taas uusi aikakausi. Pojan-, koiran- ja koko elämän suhteen...

Miksi ihminen antaa antekksi? ITSENSÄ TAKIA! Ei sen takia, että sillä jolla on anteeksi pyydettävää, olisi parempi olla kun saa anteeksi. Vaan siksi, että se jolta on anteeksi pyydetty on parempi ja helpompi olla kun pystyy antamaan anteeksi ja on antanut anteeksi. Anteeksi antaminen tekee anteeksi pyydetylle paljon paremman olon.  Vaikka kaikki asiat eivät ole helppoja antaa anteeksi, eivätkä kaikki edes taatusti ansaitsisi anteeksi antoa ja ns. synninpäästöä, silti kannattaa ainakin tehdä "rauha" asian kanssa. Vihaamalla ei kovin pitkälle pääse. Vihaaminen tiettyyn pisteeseen asti on hyvä asia, koska kaikki tunnekuohut on saatava käydä Läpi. Mutta jos vihaa koko ajan, se levittä pään ja ajaa kaikkien muiden tunteiden ohi. Sen takia minä pyörittelen asioita paljon mielessäni. Joskus tuntuu, että liikaakin, mutta se edesauttaa rauhan löytämisessä. Kun käyt kaikki tunnekuohut läpi, ajattelet vaikeimmatkin asiat niin jossain kohti, saat jonkun järkevän ajatuksen muodostettua. Ja jossain kohti olosi on seesteinen. Pystyt antamaan anteeksi. Tai tehtyä "rauhan" sen asian kanssa. Pystyt ajattelemaan asioita ilman katkeruutta. Hymyillä muistoille. Muistella asioita ilman vihaa, katkeruutta tai pettymyksen tunnetta.

Ihminen on luojan kiitos anteeksi antavainen. Ja mikä parasta, anteeksi anto tekee olon niin paljon paremmaksi.

En väitä, että olisin itse vielä täysin antanut anteeksi, mutta nyt ollaan voiton puolella ja pitkälti... Kyllä tämä tästä oikeesti helpottaa....

Että tämmösiä ajatuksia tällä kertaa....

(kaikkee sitä ihminen miettii)

 

Kyllä ne muistot vaan alkaa haalistumaan... Takki on täysin tyhjä... Kun toista ei ole nähnyt (ja hyvä niin) niin alkaa oikeesti unohtaa mitä sitä ikävöisi. Jos sen näkisi, sitä muistaisi taas miten hauska se on, miten järkyttävän kaunis ja seksikäs... Mutta kun ei nää, ne alkaa oikeesti unohtaa. Sitä ikävöi eri tavalla. Tavallaan vaan sitä kokonaisuutta, ei yksittäisiä asioita.

Pää on edellen tyhjä ja turta. Mieli edelleen halua sulkea kaiken pois... Meneeköhän siinä vielä kovinkin kauan, että alkaisi taas tuntemaan normaalisti? Tuntuu, että mieli vaan turtuu enemmän...

En ole vielä valmis ottamaan elämääni ketään... Missään mielessä... Yksi vanha tuttu, mies jonka kanssa joskus on ollut aina jotain. Tai itse asiassa se asuu kaukana ja käy täällä päin harvakseltaan mökillä (muutaman kerran vuodessa, riippuu vähän vuodesta). Se on kans vallan huippu tyyppi. Sen kanssa on älyttömän hauskaa. Se on tosi piristävä tapaus ja antaa oikeesti muuta ajateltavaa. Ja on tavallaan kiskonut minut "kuiville" useamman kerran tämän toisen sankarin aiheuttamasta suosta. No nyt hän on ollut täällä päin jo peräti 2 kertaa muutaman kuukauden sisällä. On aina soittanut, että tuletko käymään, saunomaan jne... Mutta minä vaan sanon EI. Jostain syytä ei pysty, potkii vastaan niin saatanasti. Vaikka sen tiedän, että kannattas mennä. Sais oikeesti muuta ajateltavaa ja täysin erilaisia kuvioita kun normaalisti. Saisi edes yhdeksi vuorokaudeksi täysin erilaisen maailman. Mutta ei... Mikä piru tässä vastustaa? Jotenki vaan tuntuu että petän tätä petturi paskaa. Vaikka eiköhän tuo nyt ole yksi vitun hailee. Minä en ole missään kohti ollut sille edes tilivelvollinen, saatikka miten monesti se on minulle tehnyt niin kusisesti kun vaan olla ja voi. Mutta nyt sitä jostain syystä mieli haluaa ruveta leikkimään niin hemmetin uskollista, vaikka siihen ei ole edes mitään tarvetta. Ja vaikka tämä minun piristäjä mies on vaan tavallan "hoito" ja sen kanssa nyt ei voi ikinä mitään vakavampaa olla. Mutta se on oikeesti niin huippu tyyppi ja semmonen piristysruiske ja kyllähän sitä jää ihan vähän aina ikävä, mutta se ei vedä mieltä matalaksi. Tietää, että kyllä se soittaa kuhan taas maisemiin tulee. Ja jos tilanne on eri, sen voi sille sanoa. Nyt vaan tavallaan haluaa pitää sen portin sielä auki, vaikkei sinne nyt halunnutkaan mennä. Keksin jotain typeriä tekosyitä, joita en kyllä olisi uskonut itsekään. Mutta ihan hyvillä mielin tämä herrasmies nyt kotio päin lähti.

Miksi ihmeessä sitä ihmisen pitää vielä potkia pois se ainut piristysruiske!? Muutenki tämä toipuminen on ollut niin pirun raskas muihin verrattuna. Ni vielä rupeaa vastustamaan sitäkin, joka edes vähän helpottaisi oloa... Voi hyvä Jumala, että osaa ihmisen mieli olla outo. Ei kyllä itse ymmärrä omia aivoituksiaan sitten yhtään...

Mutta kevättä kohti kohta mennään. Tämä loppu syksy/vuosi on aina muutenkin niin pirun hankalaa ja masentavaa aikaa. Kuhan ens vuoden puolelle pääsee ja se koira vauvakin on piristämässä ni alkaisi ajatuksen kirkastumaan. Ja mieli ja pää toimimaan niinkuin aina ennekin... Kuhan se yks nyt vaan ei tulis sotkemaan enää, ku alkaa nyt edes jonkin verran helpottaa. Se helpottaa niin jumalattomasti, kun ei nää toista. Sitä yhteen väliin niin toivo, että sen näkisi, tietäisi onko asiat vielä niinkuin ennen. Ja nyt sitä toivoo, että pysyisi nyt perkele mahollisimman kaukana, sitä alkaa siihen malliin olla jo kuivilla ja ajatella asioita tämän suhteen järkevästi. Ja älyää sen, että jos sen näkee niin se vaan lyö takapakkia kaiken suhteen. Silloin aikaisemmin se ikävä oli niin musertava ja olo niin paha, että sitä ei voinut enää mikään pahentaa. Sen näkeminen oli niin suloisen katkeraa.

Eiköhän tämä tästä ala olla voiton puolella. Ainakin nyt on taas hyvä päivä! Huonojakin päiviä varmaan tulee, mutta ainakin tänään tunnostaa siltä, että on sitä pahempaakin ollunna...

On minulla sentään maailman ihanin poika. Ainut mies (vaikka kovin pieni onkin) joka rakastaa minua pyyteettömästi, vaikka äiti on välillä melko paska, eikä todellakaan aina maailman paras äiskä.

Ja minulla on maailman ihanimmat ystävät, jotka ovat sinnitelleet miun elämässä (tai kaikki toistemme) jo 10 vuotta. Lisäksi minulla on hykerryttävän ihanat kummilapset (5 -, 3 - ja 1 vuotiaat) joita saa rakastaa niin paljon kuin rakkautta riittää (ja sitähän riittää)

Sitten on vielä karvainen kaveri. 3 vuotias suomenlapinkoira tyttönen, joka on ainakin uskollinen ja sitäkin saa rakastaa niin kovasti ja sitä ei voi koskaan rakastaa liikaa. Rapsutusten, halailun ja pusuttelun suhteen se on kyltymätön. Lisäksi minulle on tulossa myöskin uusi karvainen vauva. On edes jotain mitä odottaa. Ja tapahtuu nyt edes jotain muutakin kuin pelkkää kotona nysväystä, kun työt loppuu.

Kyllä sitä aina jotain positiivista löytää, kun alkaa miettimään ja pakkohan se melkein on, että jaksaa yrittää mennä eteenpäin. On edes jotain minkä vuoksi selvitellä pälli.

Jossitella, kun haluaa (aina välillä), jos minulla ei olisi poikaa, olisinko vielä tässä? Sen takia on ollut pakko jaksaa. Toisaalta tilanne olisi varmasti eri muutenkin. Olisin varmaan jossain ihan muualla. Mutta kaikki tiet vievät aina jonnekin. Ja asita johtavat myöskin aina johonkin. Sitä nyt on turha miettiä... Tässä olen enkä muuta voi...

Ja olenhan muuten ihan tyytyväinen elämääni, lukuunottamatta nyt sitä, että sydän on riekaleina, mutta kyllähän se siitä korjaantuu taas ajan kanssa.

Eteenpäin mennään. Ja koetetaan elellä sen mukaan, ettei takapakkia enää tulisi.

Että tämmöstä...